Kummitustarina

Naukulan tapaan

Olipa kerran Naukula. Siellä asustelivat onnellisena Naukulan kuningas Sulo, kuningatar Namu, nuorikuningatar Noomi ja kuusi pientä onnellista kissanpoikaa, prinssi ja viisi prinsessaa. Siellä ne elivät onnellisena leikkien ja kirmaillen. Kissanmurkina maistui ja kissanmaito myös. Kuningas ja kuningatar ulkoilivat säännöllisesti puutarhassaan, tuoden viestiä myös ulkomaailmasta. Ja olihan niitä juttuja kuultu jo tovi, maailmassa on muitakin otuksia kuin kissoja ja niiden palvelijoita. Koiria, sanoi Sulo. Vaan eipä ollut moista Naukulassa näkynyt, eivätkä tienneet pienet kissanpojat uskoako vai ei. Ettei vain laskettelisi luikuria tuo mummun serkkupoika, vitsiniekka kuningas. 

Mutta sitten, eräänä kauniina marraskuisena sunnuntai-iltana, Naukulan ovikello soi. Palvelija riensi avaamaan, koska hovimestaria Naukulassa ei ole. Oven takaa kuului tuttuja ääniä toisesta maailmasta ja niitä pikku Papu-prinsessa riensi tassut tömistellen katsomaan. Kunnes. POKS. 

Pieni Papu-prinsessa pysähtyi, muuttui pulloharjaksi ja murisevaksi pieneksi anteeksi isoksi kissaksi. Naukulaan oli saapunut tutun sedän mukana kummitus. Ihka oikea kummitus. Ei siinä tiennyt pikku prinsessa miten olla. 

Sana kummituksesta kiiri Naukulan makuuhuoneeseen ja aiheutti hämmennystä. Voiko olla, voiko kummituksia oikeasti olla? 

Sitten sen näki Tove. Eikä ollut muuta mahdollisuutta kuin uskoa. Naukulaan oli tullut kummitus. 

Myös Patci totesi kummituksen läsnäolon. 

Pihlakin ryhtyi jo uskomaan kummituksen läsnäoloa, mutta Pekka-prinssi, Pekka-prinssi ei sitä millään tahtonut uskoa. Eihän kummituksia ole olemassa, sanoi Pekka siskoilleen. 

Pipsa päätti lähteä omin silmin katsomaan ja siellä se oli. Raapimapuun vieressä. Musta pystykorvainen kummitus. Ihan hiljaa se siellä seisoi. Katseli vaan. 

Tove mietti lähtisikö katsomaan, muttei sitten arvannut. Vaikki sitä kiltiksi sanottiin. Kummitus kuitenkin. Hui. 

Ja sitten se katosi. Ihan yhtä äkkiä, hieman rapistellen kummitus meni raput alas. Viipyi Naukulassa vielä hetken ja lähti sitten samasta ovesta ulos mistä oli tullutkin. 

Tove ja Patci jäivät kinastelemaan kumpaa kummitus lopulta pelästyi. Sopua ei syntynyt asian tiimoilta, mutta jännää se oli ja perheen isoimmat kertoivat, että moinen kummitus saattaa ilmestyä tänne uudelleen. Ja sehän vasta olisi jännää se. 

Sen pituinen se. 

Kirjastossa kummittelee

Klonk, klonk, klonk

Naukulan kirjastossa kummittelee. SE on jälleen liikenteessä. Säännöllisin väliajoin kirjastosta kuuluu klonk, klonk, klonk, kun SE tiputtelee kirjoja hyllystä. Namukin ihan ihmettelee miten SE uskaltaa tulla Naukulaan. 

Epäilen, että SE osaa myös ottaa toisen hahmon ja muodon. Sillä eihän SE nyt meidän Sulo voi olla, vaikka kameraan jotain sen suuntaista ikkunan takaa ikuistuikin. 

Lisäksi Sulo joutui ihan demonstroimaan yhtenä aamuna miten SE niitä kirjoja tiputtelee. Sulo tiputti yhden, katsoi minua silmiin, tiputti toisen, katsoi silmiin ja taisi siinä demonstraatiossa ainakin viisi kirjaa tippua. Ilmeisesti Sulo on tässä taloudessa ainoa joka SEN on nähnyt? 

SE

vieraili Naukulassa

Ajoittain voi blogistanisassa lukea SIITÄ, joka riivaa lemmikkikoteja. SIITÄ, joka tekee pientä tuhoa ja hävittää tavaroita. SE tiputtelee tavarat lattioille ja säikyttelee ihmisiä. 

Nyt on pakko raportoida, että SE on tullut myös Naukulaan. Kauan tältä vitsaukselta säästyttiin, mutta nyt SE löysi tiensä tänne. Minä onnistuin melkein tallentamaan sen kameralla ja Sulo selvälstikin on lähdössä SEN perään. SE tuli ja tiputti lampun lattialle. Ei voitu sille mitään. 

Kissat huomio! Sulo teki kaikkensa saadakseen SEN kiinni, mutta ei nuori mies tässä onnistunut. Varokaa siis, SE voi tulla vielä teillekin. 

Kunnon jahdin jälkeen on hyvä levätä ja kerätä voimiaan. Taitaa vaan tuo Sulon lempipaikka kohta jäädä pieneksi. 

Ilahduttavaa tässä episodissa oli, ettei lamppu mennyt rikki ja Sulon tassut säästyivät sirpaleilta. 

Vaeltavan raksukipon arvoitus

Tonttu vai kummitus?

Naukulassa tapahtuu kummia. Raksukippo on ryhtynyt vaeltamaan. Se raksukippo missä tarjolla on hypoallergiaraksuja. Epäilyn alla on eräs tietty punanuttu. Silminnäkijän mukaan kupista ei enää syödä perinteisellä tyylillä vaan sieltä kauhotaan raksuja tassulla lattialle josta raksut sitten syödään. 

"Kuka? Ai minäkö?" 

Koska tapahtumasta ei ole kuvallista materiaalia, ei kuvan punanuttua voi asiasta epäillä. Syyllinen on varmasti joko tonttu tai kummitus. Niitä on liikkeellä. 

Vaihto

Uusi vanha verho

Lähestyvä talvi tuo tarpeen lisätä tekstiilejä. Viime viikonloppuna tämä tarkoitti yhden verhon lisäämistä olohuoneeseen. Aikasemmasta operaatiostahan (< klikkaa kummitusjuttuun!) on jo vierähtänytkin aikaa.

Vaan ei tunnu aika muuttaneen tapoja. Nyt ei vain päästy samanlaisiin suorituksiin kuin ennen. Verhon vikahan se oli - tietty. Tänään se onkin sitten kostettu ja verhoa on kuritettu mattojen sijaan.

Kaikkea sitä pitää kissansa ilahduttamiseksi keksiä! Vaikka verhoja lisäämällä.

Mitä nyt?

Pilailua?

Nyt en tiedä missä mennään. Kotiin tultuani, iltaruuan ja insuliinipiikin jälkeen, Helmi pyysi ulos. Ovesta, ei ulkotarhaan. Minua ei pihalle huvittanut mennä, joten avasin tarhaan vievän ikkunan. Ei kiinnostusta. Hetken kuluttua sinne tarhaan kuitenkin jonotettiin. Avasin ikkunan. Helmi tuijotti ja näki selkeästi jotain. Ei mennyt ulos, vaan sähisi kovaa ja katosi paikalta. Istahdin sohvalle ja hetken kuluttua Helmi astelee paikalle toinen silmä selkeästi pienempänä. Ihan kuin siellä olisi ollut roska. Mitään ei kuitenkaan näkynyt. Silmäpuolena Helmi meni jälleen istumaan oven eteen, ja minä annoin periksi. Ja kas, kas. Silmät näyttivät aivan terveiltä, suhinaa ei kuulunut ja ulkoilu sujui normaaliin malliin. Paitsi, että Helmi käväisi katsomassa penkillä onko se jo maalattu. No, ei ole. Tuleekohan tästä seuraava ikuisuusprojekti?

Mistäköhän nyt on kyse? Huijataanko minua? Nähdäänkö täällä kummituksia?