Olipa kerran

Satu

Olipa kerran Naukulan mamma, joka antoi kissoille pahaa ruokaa. Vähän sitä närpittiin, mutta kissatarha vei voiton. Kun tuli mamman aika aloittaa työt, tulivat Sulo ja Namu sisälle juoksujalkaa, mutta Noomi ja Hertta olivat kadonneet. 

Työpisteelleen siirtyessä mamma huomasi sänkynsä päällä Noomin ja Hertan. Ja puoliksi syödyn pienen myyränpoikasen. Naukulan nuorimmaiset olivat siirtyneet omavaraisuuteen. Sen pituinen se. 

Oho. Eihän se ollutkaan satu, vaan totta joka sana. 

Leppoisaa viikonloppua kaikille! 

Minkä Hertta löysi?

Mitä Hertta piilottelee? 

No nyt tulee paha arvoitus? Oikein vastannut on takuuvarmasti lukenut Naukulan Kerhon -blogia ainakin viimeiset noin kuusi vuotta. Näin muistelisin. 

Kysymys kuuluu minkä Hertta löysi? Mitä Sulolle tärkeää hän piilottelee? 

Edellisen arvoituksen oikea vastaus on omaehtoinen karanteeni. Vaikka täytyy kyllä sanoa, että kommenteissa oli kerta kaikkiaan erinomaisia vastauksia. 

Seuraava arvoitus

ja edellisen vastaus

Ennen kuin paljastamme edellisen arvoituksen vastauksen, laitamme Namun kuva-arvoituksen eetteriin. 

Tässä kuvat: 

Ajattelin ensin, että laittaisin teille parit vaihtoehdot, mutta sitten olisi kyllä ihan liian helppoa. Kysymys kuuluu: mitä varsin ajankohtaista asiaa Namu kuvissa esittää? 

Edellisessä postauksessa Hertta esitti mielestäni kahta satua: 

Kuva 1) Grimmin veljesten satu Pieni Punahilkka. Kohta sadussa meni näin:

"Miksi sinulla on noin suuret korvat? Punahilkka kysyi.​

– Jotta voisin kuulla sinut paremmin, vastasi susi."​

Kuva 2) H.C Anderssenin satu Todellinen prinsessa, jossa prinsessan aitous mitattiin sillä tunnistaako hän herneen useiden patjojen läpi. 

Ihan selvä homma, eikö? Mutta entäs sitten Namu? 

Yksi kissa

Kaksi satua

Elämme ihmeellisiä aikoja, sellaisia kuin ei ole koskaan vielä eletty. Ei tiedetä mitä tapahtuu, ei tiedetä koska tämä loppuu, eikä tiedetä mitä sen jälkeen. 

Tunnen, myötäelän, vähän pelkään ja ihmettelen mitä tuleman pitää. Mutta niin kauan aikaa kun se on minusta kiinni, yritän julkaista Naukulan Kerhon uutisia niin kuin ei mitään olisikaan menossa. Pitää yllä samaa kepeää linjaa ja ehkä tuoda hymyn lukijoiden huulille tässä epävarmassakin tilanteessa. 

Siispä asiaan...

Yksi kissa, kaksi satua. Mutta mitkä? Osaatko sanoa? 

Ja kun olet tänne asti päässyt, kannattaa sinun käydä lukemassa Triolan ja Nilssonin viesti. Taru puhuu asiaa, kuten aina. 

Kummitustarina

Naukulan tapaan

Olipa kerran Naukula. Siellä asustelivat onnellisena Naukulan kuningas Sulo, kuningatar Namu, nuorikuningatar Noomi ja kuusi pientä onnellista kissanpoikaa, prinssi ja viisi prinsessaa. Siellä ne elivät onnellisena leikkien ja kirmaillen. Kissanmurkina maistui ja kissanmaito myös. Kuningas ja kuningatar ulkoilivat säännöllisesti puutarhassaan, tuoden viestiä myös ulkomaailmasta. Ja olihan niitä juttuja kuultu jo tovi, maailmassa on muitakin otuksia kuin kissoja ja niiden palvelijoita. Koiria, sanoi Sulo. Vaan eipä ollut moista Naukulassa näkynyt, eivätkä tienneet pienet kissanpojat uskoako vai ei. Ettei vain laskettelisi luikuria tuo mummun serkkupoika, vitsiniekka kuningas. 

Mutta sitten, eräänä kauniina marraskuisena sunnuntai-iltana, Naukulan ovikello soi. Palvelija riensi avaamaan, koska hovimestaria Naukulassa ei ole. Oven takaa kuului tuttuja ääniä toisesta maailmasta ja niitä pikku Papu-prinsessa riensi tassut tömistellen katsomaan. Kunnes. POKS. 

Pieni Papu-prinsessa pysähtyi, muuttui pulloharjaksi ja murisevaksi pieneksi anteeksi isoksi kissaksi. Naukulaan oli saapunut tutun sedän mukana kummitus. Ihka oikea kummitus. Ei siinä tiennyt pikku prinsessa miten olla. 

Sana kummituksesta kiiri Naukulan makuuhuoneeseen ja aiheutti hämmennystä. Voiko olla, voiko kummituksia oikeasti olla? 

Sitten sen näki Tove. Eikä ollut muuta mahdollisuutta kuin uskoa. Naukulaan oli tullut kummitus. 

Myös Patci totesi kummituksen läsnäolon. 

Pihlakin ryhtyi jo uskomaan kummituksen läsnäoloa, mutta Pekka-prinssi, Pekka-prinssi ei sitä millään tahtonut uskoa. Eihän kummituksia ole olemassa, sanoi Pekka siskoilleen. 

Pipsa päätti lähteä omin silmin katsomaan ja siellä se oli. Raapimapuun vieressä. Musta pystykorvainen kummitus. Ihan hiljaa se siellä seisoi. Katseli vaan. 

Tove mietti lähtisikö katsomaan, muttei sitten arvannut. Vaikki sitä kiltiksi sanottiin. Kummitus kuitenkin. Hui. 

Ja sitten se katosi. Ihan yhtä äkkiä, hieman rapistellen kummitus meni raput alas. Viipyi Naukulassa vielä hetken ja lähti sitten samasta ovesta ulos mistä oli tullutkin. 

Tove ja Patci jäivät kinastelemaan kumpaa kummitus lopulta pelästyi. Sopua ei syntynyt asian tiimoilta, mutta jännää se oli ja perheen isoimmat kertoivat, että moinen kummitus saattaa ilmestyä tänne uudelleen. Ja sehän vasta olisi jännää se. 

Sen pituinen se. 

Haloo, haloo

Kuuluuko?

Haloo, haloo!

Kuuluuko? Täällä puhuu Papu ja vieressä on Patci. 

KUULUUKO? Ei täällä joudeta koko päivää oottaa vastausta. 

Miksi lampunhenki ei vastaa meille, kissanpennuille?
Kuvassa Patci. 

Hei jos se onki täällä?
*Kilin kolin kilin kolin*

Satu

Olipa kerran...

Olipa kerran pieni punainen prinsessa, 

hyvin itsepäinen pieni prinsessa. 

Prinsessa johti valtkuntaansa tiukalla tassulla ja terävillä hampailla

ja oli tyytyväinen jos valtakunnan palvelija teki niin kuin prinsessa tahtoi. 

Prinsessan henkivartijana toimi prinsessan serkkupoika, 

jota prinsessa rakasti paljon ja kiihkeästi. 

Prinsessä hyrisi, puski ja pussasi serkkupoikaansa niin paljon ja niin usein, 

että serkkupoikaa välillä ihan nolotti. 

Eikä?
Tuleeks se taas pussaamaan?

Vaan prinsessan palvelija oli välillä kovin hidasälyinen, 

eikä tehnyt heti niin kuin prinsessa määräsi. 

Senpä vuoksi prinsessa oli kehitellyt tavan saada liikettä aikaan. 

Prinsessa hyppäsi aina television päälle tepastelemaan silloin,

kun ovi salaiseen puutarhaan ei auennut tarpeeksi nopeasti. 

Silloin prinsessa sulki television, vaihtoi kanavaa tai sääti äänenvoimakkuutta. 

Näin tapahtui myös itsenäisyyspäiväjuhlien aikaan. 

Ei meinannut palvelija millään ymmärtää, 

että vesisateessakin oli prinsessan puutarhaansa päästävä. 

Kastematoja metsästämään ilmeisesti. 

Prinsessa viipyi sateessa ainakin vartin, 

tuli sisälle litimärkänä, 

pyyhki rapaiset tassunsa pöytäliinaan ja jatkoi komenteluaan. 

Mitä? Kuka? Missä?
Mitä sä siellä taas oikein satuilet?

Siellä he elivät elämäänsä onnellisesti, 

serkkupoika, punainen prinsessa ja palvelija, joka taas oli oppinut uutta. 

Sen pituinen se. 

Viemärirotta

ja rohkea prinsessa

Hui kauheeta.
Viemäristä on tullut viemärirotta. 

Nyt tätä prinsessaa vähän pelottaa. 

Häh? Mitä sä tulit mun leikkei häiritsee?

Prinsessa kerää rohkeuttaan ja pelastaa kohta  koko Naukulan valtakunnan
 viemärirotan hurjilta tempuilta. 

Satu

Jäljestäjäkissa ja kadonnut ystävä

Olipa kerran paikka nimeltä Naukula. Siellä asuivat onnellisena jäljestäjäkissa Sulo, ystävänsä Namu sekä heidän kissamammansa. 

Sattuipa sitten kerran niin, että Naukulat saivat ystävän kylään. Vietettiin lankalauantaita. Kissamamma ja ystävä puuhastelivat keittiössä, loihtivat herkkuaterian niistä aineksista mitä saatavilla oli. Kaikkea ei ollut, mutta mielikuvitus auttoi. Ystävä oli oikea taikuri. Pöytä katettiin koreasti kun siitä ensin oli pyyhitty pois kuraiset tassunjäljet. 

Jo ruokapöytään istuessaan kissamamma ihmetteli hiljaisuutta ja rauhaa. Kun kaikki ikkunat ja ovet olivat kuitenkin olleet koko ajan kiinni ja lukittuina, ei siitä sitten huolehdittu enempää. Ruokailu sujui hyvin, Sulo kävi tarkastamassa vedenlaadun ja nuukaisi jälkiruokaakin, valkosuklaalla kuorrutettuja manteleita. Vaan Namua ei näkynyt missään. Aikaa kului ja Namu pysyi kateissa. Sulo viihdytti ystävää ja mammaa kohteliaan herraskissan tavoin. Huoli alkoi kuitenkin kasvaa. Missä Namu?

Ruokapöydästä noustuaan mamma lähti etsimään Namua. Ei löytynyt sängynalta, ei kissapedeistä, ei mistään. Namu oli kadonnut. Ihan kokonaan kadonnut. Oli aika ottaa käyttöön järeämmät aseet, jäljestäjäkissa Sulo. Mamma antoi käskyn: "Etsi Namu, Sulo, etsi!" Sulo kuunteli käskyä ja mietti. Mamma toisti käskyn. Sulo teki päätöksensä ja lähti matkaan. Jolkotteli suoraan eteisen liukuovikaapin luo. Sen perimmäiseen nurkkaan ja istahti. Mamma raotti Sulon käskystä ovea ja sieltä tuli ensin ulos punainen häntä. Sitten sieltä mätkähti koko punainen kissatyttö. Namu oli löytynyt! Jäljestäjäkissa Sulo katsoi mammaansa silmiin ja viestitti: "Sinne se meni piiloon ja sitten nukahti kun ei kukaan tullut etsimään." 

Karistettuaan unihiekat silmistänsä Namu Naukula oli jälleen vedossa ja Naukulassa kaikki hyvin. Yhdessä ystävykset, jäljestäjäkissa Sulo ja ystävänsä Namu, tutkivat ruokapöydän antimia, viihdyttivät muuta talonväkeä ja löydettiinpä Namu seisomasta myös tyhjennetystä risottokattilasta sen reunoja lipoen, piilossa oli tullut nälkä. 

Tämä tarina on tosi ja tapahtui eilen paikassa nimeltä Naukula. Sen pituinen se. 

Älkää hukatko kissaanne.
 Jos kissa kuitenkin katoaa,
muistakaa katsoa kaikki kaapit.
Kannattaa kurkistaa myös verhon taa. 

Seikkailija Sulon paluu

Muistatko tämän?

Vielä toukokuussa Sulo kiipeili. Suurella vuorella, joka myös tuplakuplana tunnetaan. Enää ei. 

Niin siinä kävi kuin muillekin lapsille. Lapsuudessa koetut isot vuoret ja kivet ovat muuttuneet kovin pieniksi. 

Seikkailija Sulo

ja vuorenvalloitus

Olipa kerran pieni reipas Sulo poika. Sulo leikki ja nukkui, söi hyvin, leikki ja nukkui. Sulo vietti kissanpäiviä. Kuten pienille kissanpennuille joskus käy, lähtevät ne valloittamaan maailmaa ja jättävät synnyinkotinsa taakseen. Nyt oli Sulon vuoro. Mesi-mamma, Puolu-täti ja Sipi-sisko antoivat matkaan herkkuraksuja ja hyvät opit. Matkalaukkuun oli pakattu tärkeimmät. 

Sulo matkusti uuteen kotiinsa Naukulaan turvallisesti turvavöissä. Uusi koti oli aluksi outo. Siellä Suloa ujostutti. Pienessä kolossa sohvan alla oli hyvä olla ja ihmetellä. Mutta ei kauaa, sillä Sulolla oli paljon tutkittavaa ja paljon seikkailuja edessään. 

Tapahtui sitten kerran niin, että päiväunien aikana oli iso kiinnostava metsä kadonnut. Se ihmetytti ja Sulon piti miettiä uudelleen seuraavaa valloitustansa. 

"Tässä mitään satuja nyt kerkee..."

"Mihin sä sen viherkasvin veit? Se on kadonnut." 

"Höh." 

Vaikka metsä katosi, ei Sulo ollut kauaa suruissaan. Metsän vieressä oli vuori. Se oli jäännyt näkemättä kun metsä oli viennyt siltä kaiken huomion. Sulo mittaili vuoren korkeutta ja sen muotoja. Vuori ei ollut liian iso haaste pienelle rohkealle seikkailijalle. 

"Mä tästä lampusta niin, mut tos vieres on toi hylly." 

Reippaasti Sulo poika lähti matkaan, vuorta valloittamaan. Se oli pyöreä ja kiinnostava. Tassut lipesivät, mutta se ei reipasta poikaa haitannut. 

"Olikohan tää nyt hyvä idea?"

Vuoren huipulla asui kummallisia otuksia. Ne roikkuivat pää alaspäin ja olivat ihan hiljaa. Kummallisen hiljaa. 

"Mitä noiki tos oikein roikkuu?"

Sulo oli kuitenkin rohkea. Haistoi hännänalustaa ja totesi oliot vaarattomiksi. Oli aika lähteä paluumatkalle. 

"Eihä ne oo ees elävii."

Paluumatkalla pienet tassut liukastelivat. Vuori oli haasteellinen. 

"No täält mä en sit sinne hyllylle pääse."

Pian Sulo sai kuitenkin tasapainonsa kuntoon ja laskeutui vuorelta Naukulan kamaralle. Seikkailu oli tältä erää ohi. 

"Mut tää ei kyl jää tähän."

Kunnon seikkailun jälkeen on hyvä käydä päiväunille, tuumi Sulo. Nyt on vuori valloitettu eikä metsän katoaminen harmita enää yhtään. Sen pituinen se. 

Kolme

apinaa

Tiedättekö tarinan kolmesta apinasta? Niistä joista yksi ei kuullut pahaa, toinen ei nähnyt pahaa ja kolmas ei puhunut pahaa? Vanha tarina ja tässä siitä Naukulan versio kuvin.

"Mä en kuule mitä mamma höpöttää."

"En mä täällä mitään apinoita ole nähnyt"

"Ei puhuta tästä sitten tän enempää." 

Meillä on asiat ihan mallillansa. Aamuherätykset toimivat ja viittä yksikköä insuliinia on nyt annettu muutaman kerran. Hyvin sujuu. 

Kommunikointia

Syksyisessä maisemassa

Aika: Syksy
Paikka: Naukulan syksyinen takapiha
Pääosassa: Helmi Orvokki Naukula
Sivuosassa: Mamma N
Vuorosanat: Äh ja no niin

Tarina saa alkunsa kun on aika mennä ruohotupolle. Helmi Orvokki sanoo jo ovella: "Äh." Mamma ymmärtää viestin, pukee kengät jalkaansa, heittää takin niskaan. Ovi avautuu ja sitten mennään. Ilma on kirpeä, talvi on selvästi tulossa ja pihavaahtera luopunut lopuistakin lehdistään. Reitti on tuttu ja niin myös päämäärä. Ruohotuppo. Sekin valmistautuu jo lepokauteen, eikä siitä oikein ole enää syötäväksi. 

Kun on aika palata takaisin, sanoo mamma: "No niin." Helmi pyörähtää tupolla ja ryhtyy matkaamaan kotia päin. Siellä he sitten elelivät onnellisena tämänkin päivän. Sen pituinen se. 

Kesälukemista

Helmille

Kirpparikierrokselta löytyi pari kirjaa - Helmille! 

Katti-Koljattin ja muita kirjan sisältämiä satuja voisin vaikka lukea Helmille ja yhdessä voimmekin sitten joogata. Eikö? 

Juhlien jälkeen

rauhallinen aamu

Eilen Naukulassa seurattiin Ruotsin prinsessa Madeleinen häitä yhdessä Herra Päätoimittaja Harmaan ihmisen kanssa. Helmi kulutti aikaansa ulkotarhassa, pienillä päikkäreillä ja kävi meitä välillä tervehtimässäkin. Helmihän on  julistautunut tasavaltalaiseksi aikanaan, jo prinsessa Victorian häiden aikaan. 

Juhlien jälkeen väsyttää ja rauhallinen aamu parvekkeella on tarpeen. Minäkin nukuin pitkään (eli puoli yhdeksään) pizzan, vadelmamehun ja mansikkakakun voimalla. 

Mielialoja

Mielialoja

Mitä liikkuu Helmin ajatuksissa? Ehkäpä satu Lumikista ja seitsemästä kääpiöstä? Minun tulkintani mielialoista ovat kuvien päällä.

Ujo

 

 Lystikäs (oikaisti tämän pitäisi olla utelias, muttei sellaista hahmoa löydy sadusta tästä)

 

 Vilkas

 

Viisas

Enää ei puuttuisi kuin Nuhanenä, Jörö ja Lystikäs. Eikä mammaakaan nyt ihan Lumikiksi voi kutsua.