tiistai 20. marraskuuta 2018

Kummitustarina

Naukulan tapaan

Olipa kerran Naukula. Siellä asustelivat onnellisena Naukulan kuningas Sulo, kuningatar Namu, nuorikuningatar Noomi ja kuusi pientä onnellista kissanpoikaa, prinssi ja viisi prinsessaa. Siellä ne elivät onnellisena leikkien ja kirmaillen. Kissanmurkina maistui ja kissanmaito myös. Kuningas ja kuningatar ulkoilivat säännöllisesti puutarhassaan, tuoden viestiä myös ulkomaailmasta. Ja olihan niitä juttuja kuultu jo tovi, maailmassa on muitakin otuksia kuin kissoja ja niiden palvelijoita. Koiria, sanoi Sulo. Vaan eipä ollut moista Naukulassa näkynyt, eivätkä tienneet pienet kissanpojat uskoako vai ei. Ettei vain laskettelisi luikuria tuo mummun serkkupoika, vitsiniekka kuningas. 

Mutta sitten, eräänä kauniina marraskuisena sunnuntai-iltana, Naukulan ovikello soi. Palvelija riensi avaamaan, koska hovimestaria Naukulassa ei ole. Oven takaa kuului tuttuja ääniä toisesta maailmasta ja niitä pikku Papu-prinsessa riensi tassut tömistellen katsomaan. Kunnes. POKS. 


Pieni Papu-prinsessa pysähtyi, muuttui pulloharjaksi ja murisevaksi pieneksi anteeksi isoksi kissaksi. Naukulaan oli saapunut tutun sedän mukana kummitus. Ihka oikea kummitus. Ei siinä tiennyt pikku prinsessa miten olla. 


Sana kummituksesta kiiri Naukulan makuuhuoneeseen ja aiheutti hämmennystä. Voiko olla, voiko kummituksia oikeasti olla? 



Sitten sen näki Tove. Eikä ollut muuta mahdollisuutta kuin uskoa. Naukulaan oli tullut kummitus. 


Myös Patci totesi kummituksen läsnäolon. 


Pihlakin ryhtyi jo uskomaan kummituksen läsnäoloa, mutta Pekka-prinssi, Pekka-prinssi ei sitä millään tahtonut uskoa. Eihän kummituksia ole olemassa, sanoi Pekka siskoilleen. 


Pipsa päätti lähteä omin silmin katsomaan ja siellä se oli. Raapimapuun vieressä. Musta pystykorvainen kummitus. Ihan hiljaa se siellä seisoi. Katseli vaan. 

Tove mietti lähtisikö katsomaan, muttei sitten arvannut. Vaikki sitä kiltiksi sanottiin. Kummitus kuitenkin. Hui. 


Ja sitten se katosi. Ihan yhtä äkkiä, hieman rapistellen kummitus meni raput alas. Viipyi Naukulassa vielä hetken ja lähti sitten samasta ovesta ulos mistä oli tullutkin. 


Tove ja Patci jäivät kinastelemaan kumpaa kummitus lopulta pelästyi. Sopua ei syntynyt asian tiimoilta, mutta jännää se oli ja perheen isoimmat kertoivat, että moinen kummitus saattaa ilmestyä tänne uudelleen. Ja sehän vasta olisi jännää se. 

Sen pituinen se. 


18 kommenttia:

  1. Tosi jännää! Ja selvisitte kummituksesta ilman aikuisten apua!

    VastaaPoista
  2. Huiiii, meiltäkin nousi ihan karvat pystyyn lukiessa.
    - Rokkimimmit -

    VastaaPoista
  3. Kolmannessa kuvassa harmaan peiton päällä istuvalla pennulla on ihana sydän takalistossa <3

    VastaaPoista
  4. Hyvin vaikuttavaa isottelua, anteeks tarkotin siis pörhistelyä.

    VastaaPoista
  5. Liikuttavia pörhöhäntiä ja -selkiä sai tämä kummitus aikaan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olihan se vallan jännittävä kummitus! Se aivastikin.

      Poista
  6. Varsinkin ensimmäinen kuva on ihan loistava! Pieni on niin joka solullaan puolustuskannalla. - Nämä pennut ovat kyllä turkkiensa kuvioinnilta todella hienoja, ja etenkin tummat tabbyt ovat ajan mittaan alkaneet näyttää yhä kauniimmilta, kun kuvio on tullut paremmin esiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pennut ovat upeita ja turkit vain paranevat, ihan kuten sanotkin.

      Poista
  7. Hui kauhistus! Koira! Tässä(kin) asiassa on kyllä vain luotettava Suloon, joka sanoo, että Riku-setä on kiltti. Mua kyllä pelottaisi koirat, kun en ole tottunut, eikä puhuta samaa kieltäkään. Häntä kyllä varmasti menisi pörröön ihan itsestään.

    Pennuilla on kyllä erittäin vakuuttavat hännät, se on sanottava! Oikein hyvät!

    VastaaPoista
  8. Ihana kummitustarina, täällä ihan vedet silmissä hekotan pienille kummituksen pelottajille. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :) Eivät vieläkään ole päässeet selvyyteen kumpi sen teki.

      Poista

Kur! Kiitos kommentistasi.